Tiedätkö sen tunteen: avaat vakuutusyhtiön monen sadan euron arvoisen laskun, silmäilet mitä vakuutus korvaa ja ajattelet, ettet ehkä koskaan tule tarvitsemaan vakuutusta. Olet kuitenkin maksanut vakuutuksen joka vuosi, etkä uskalla olla maksamatta nytkään. "Entä jos sitten tapahtuukin jotain?" Ja sitten tapahtuu. Autosi varastetaan, talossasi on vesivahinko, lapsi sairastuu, mitä tahansa. Silloin olet kiitollinen siitä, että olet maksanut vakuutusmaksusi. Mutta kun on kulunut muutama vuosi, alat taas miettiä mitä järkeä on maksaa näitä kalliita maksuja.
Olen huomannut tänä keväänä, että toiset ihmissuhteet ovat vähän samanlaisia. Joitain ystävyys- tai sukulaisuussuhteita tulee pidettyä yllä lähinnä tottumuksesta ja pienestä "entä jos" pelosta. Usein nämä toimivat samalla tavalla kuin vakuutusmaksut. Liikenne toimii vain toiseen suuntaan. Sinä kuuntelet, sinä tuet, sinä ymmärrät, sinä olet kiinnostunut, sinä autat. Sinä maksat laskusi ja toivot, että ehkä jonain päivänä tulee tilanne, jossa sinä saat jotain hyötyä tästä "vakuutuksestasi".
Kilpailutus on kuitenkin tämän päivän trendi. Meitä on opetettu kilpailuttamaan sähköyhtiöitä, vakuutusyhtiötä, puhelinoperaattoreita jne. Miten voisi kilpailuttaa ihmissuhteensa? Millaisella vertailulla saisi selville, mihin suhteisiin kannattaa panostaa ja minkä tilalle etsiä uusia? Eihän vanhoissa, toimimattomissa ihmissuhteissa olekaan oikeastaan muuta vikaa, kuin se että ne vievät usein mahdollisuuden uusilta ihmissuhteilta. Uusien ystävyyssuhteiden on suorastaan pudottava eteen, koska niitä ei osaa etsiä silloin kun entisetkin ovat voimassa. Harva meistä vakuuttaa kotiaankaan kahdessa vakuutusyhtiössä. En tiedä, onko se edes mahdollista?
Tänä keväänä olen myös joutunut tutustumaan uudelleen itseeni. Siihen, jonka kadotin äitiyden mukanaan tuomaan odotusviidakkoon. Olen huomannut, että ympärilläni olevat ihmiset edustavat sitä arvomaailmaa, jota kohti pyrin, koska luulin sen olevan ainoa oikea. Se on kuitenkin monilta osin aika kaukana siitä, joka kumpuaa sisältäni. Tämä oli helpottava havainto. Syy siihen, etten löydä paikkaani ryhmissä ei johdukaan muista, vaan minusta. Minun ajatus- ja arvomaailmastani. Minä en sopeudu, vaan jään mieluummin syrjään. Tämä on hyvä juttu. En voi syyttää ulkopuolisuudestani ketään muuta kuin itseäni. Ja itseni kanssa olen solminut toistaiseksi voimassa olevan aselevon.
Puolison kanssa käydään myös keskustelua arvoista ja ajatuskiemuroista. En yritä muuttaa häntä samanlaiseksi kuin minä. Häneltä olen toivonut vain kiinnostusta minulle tärkeitä asioita kohtaan. Aivan kuin itse osoitan kiinnostukseni hänelle tärkeitä asioita kohtaan. Minä keskustelen mielelläni hänen kanssaan pelistä. En siksi, että olisin kiinnostunut pelistä, vaan siksi että olen kiinnostunut siitä mistä hän on kiinnostunut. Tätä samaa olen toivonut myös häneltä. Toistaiseksi jatkan kuitenkin tämänkin vakuutuksen maksamista ja odotan, josko jonain päivänä saisin maksunpalautusta.
2 kommenttia:
Hmmm..mielenkiintoisia ajatelmia. Niin totta - tuo vakuutusyhtiöhomma..kuin vertauksen kohdekin..vaan mitäpä tehdä toisin..
Hei!
Bongasin tään blogin listalta ja täytyy sanoa,että tulempa uudestaan tänne,hyviä kuvia ja kertomuksia arjesta ja elämästä:)
Lähetä kommentti