Melankolian riemut

Ensimmäiset perhoset ovat heränneet talvihorroksestaan. Niin ja ensimmäiset kärpäset.
Ensimmäiset muuttolinnut ovat palanneet etelästä.

Ja minä huomaan taas ihmetteleväni samaa kuin joka vuosi.
Miksi? Miksi ne tulevat tänne? Miksi ne eivät ymmärrä, että täällä on märkää ja harmaata ja tylsää.
Kevät on minulle sitä aikaa, kun kyllästyn kaikkeen. Kaipaan vaihtelua enemmän kuin koskaan. Selailen työpaikkailmoituksia ulkomailla. Ja muilla paikkakunnilla. Jos muuttaisi edes Hankoon, tai vaikka vain Tampereelle asti. Mutta lähtisi pois täältä, jossa lumikaan ei sula ennen vappua. (joo, on se jo muiden pihasta sulanut, mutta ei meidän..) Tutustuisi uusiin ihmisiin, opettelisi uuden kielen, aloittaisi uuden harrastuksen. Mitä vain, että saisi jotain muutosta elämään. Jotain uutta, jotain lainattua, mutta ei mitään vanhaa, eikä välttämättä mitään sinistäkään.

Tämä menee onneksi ohi. Muutaman viikon joudun kuitenkin elämään tämän tyytymättömyyden ja muutoshakuisuuden kanssa. Onneksi opiskelen tällä hetkellä mielenkiintoisten vaihto-opiskelijoiden kanssa, saan edes pieniä makupaloja jostain erilaisesta. Vaikka olen melkin kymmenen vuotta vanhempi kuin muut opiskelijat, olen löytänyt ihan kivasti oman paikkani porukasta. Se on minulle harvinaista. Minä kun yleensä jään sivuun seurailemaan ryhmiytymistä ja otan paikkani, jos sellainen jää yli. On kuitenkin ihan tavallista, että se minun paikkani on kehän ulkopuolella. Yleensä se ei minua haittaa, mutta tähän aikaan vuodesta se vahvistaa sitä tunnetta, että pois on päästävä. Heti. Mielellään jo eilen. Tämä on jo niin nähty.

Anna Puun Melankolian riemut löytyy täältä