Eilen oli vähän erilainen ilta. Kävimme akkasakilla teatterissa. Aloitimme illan kiiinalaisesta ravintolasta. En ole kovin usein käynyt kiinalaisessa. Tykkään kovasti ruoasta, mutta täytyy sanoa että viime viikkoinen vierailu thaimaalaisessa ravintolassa oli kuitenkin makuelämyksellisesti enemmän minun mieleeni. Ruoka on nyt kuitenkin niin toissijainen asia, ettei siitä sen enempää. Hauskaa oli, se on tärkeintä. Nauraa sai niin, että keskiviikon pilatestunnilla kipeytyneet vatsalihakset kipuilivat koko ajan.
Ravintolasta siirryimme teatterille, jossa menimme katsomaan Puhdistuksen. Todella vakuuttava näytös. Vaikkakin alkuosa esityksestä kului itselläni seuratessa enemmänkin käsikirjoituksen rakennetta ja ohjausta. Se oli niin taitavasti toteutettu, että vei mukanaan. Eija-Irmeli Lahden roolisuoritus vanhana Aliidena oli huikea. Toiset olivat lukeneet kirjan aiemmin ja heille tarina aukesi varmasti aivan eri tavalla kuin meille, jotka emme olleet kirjaa vielä lukeneet. Elämys oli niin vahva ja hieman ahdistavakin, että aivan hiihtolomaviikon lukemistoon en Puhdistusta aio ottaa. Haluan ehdottomasti lukea kirjan, mutta tarvitsen hetken aikaa toipuakseni näytöksestä.
Väliajalla oli mielenkiintoista huomata, miten erilaisiin asioihin ihmiset kiinnittivät huomiota. Toinen jäi kiinni traagiseen rakkaustarinaan, toinen mietti naisen asemaa, toinen lähihistorian kauheuksia, joku keskittyi enemmän toteutukseen. Kaikille tarina herätti ajatuksia. Se on tarina selviytymisestä, rakkaudesta, naisen asemasta, eilisestä ja tästä päivästä. Yksi ajatus jäi pyörimään päähäni, eikä se taida ihan nopeasti päästä sieltä pois. Saisinpa elää sellaisen elämän, ettei minun tarvitsisi riutua vanhuuttani samanlaisen katkeruuden pauloissa kuin Aliide. Osaisinpa irrottaa, antaa anteeksi, puhdistaa ja puhdistua.
3 puumerkkiä:
Hyvin kirjoitit eilisistä ajatuksista! T:H
Minä olin lukenut kirjan ennenkuin kävimme katsomassa tuon esityksen. Näin pystyin keskittymään esityksen toteutukseen ja nauttimaan mahtavista näyttelijäsuorituksista.
Niinpä! Osaisipa sitä tosiaan irroittaa menneisyydessä kokemistaan vääryyksistä, antaa anteeksi itsellensä ja niille, joille kantaa kaunaa kauan sitten tehdyistä vääryyksistä.
Anteeksi antaminen on kuiten niin vaikeaa ainakin mulle, jolla kaikki vääryydenkokemisen muistot ja tunteet pompahtaa pintaan heti joutuessani samankaltaisiin tilainteisiin, kuin silloin, kun trauman sain.
Suosittelen lämpimästi Puhdistuksen lukemista, vaikka se rankka kirja onkin.
Parina viimevuotena on ilmestynyt muutama naisen kirjoittama kirja siitä miten naiset kokivat sodan kauhut. Näistä sodan jalkoihin lasten kanssa jääneistä naisten muistoista ei ole paljon huudeltu, koska esim. raiskaukset ja naisten ja lasten hyväksikäyttö vihollisarmeijan taholta on koettu niin häpeälliseksi.
Yksi tälläinen lukemani kirja on Julia Franckin omaelämänkerrallinen romaani Keskipäivän haltija, josta itse pidin kovasti, mutta tytär sanoi sen olevan niin surullinen ja raskas, ettei hän jaksanut lukea sitä.
Lähetä kommentti