keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Luopumisen opettelua

Eilen minun pysäkiltäni jäi eräs ihminen, joka tuli samaan vaunuun vain hetkeksi, mutta jonka vaikutus oli suurempi kuin monen jo pidempään mukana matkanneen. Tämä ei ole aivan niin surullista tai vakavaa, kuin miltä se kuulostaa. Mutta se on minulle uusi tilanne. Minun elämässäni on paljon ihania ihmisiä, mutta ketään en ole joutunut hyvästelemään. En edes tiennyt inhoavani hyvästejä ennen kuin nyt. Mietinkin, että miten mahtaisin sellaisesta oikeastaan selvitä. Kun nytkin tämä on vaikeaa, vaikka kysymyksessä ei ole edes hyvä ystävä.

Erinäisistä syistä riippuen, en ole harrastanut liikuntaa melkein kolmeen vuoteen. Tässä kolmessa vuodessa on ollut paljon vaikeuksia, paino on noussut melkein 20 kiloa ja kunto laskenut samaa vauhtia. Motivaatiota liikkumiseen ei ole ollut. Joka välissä olen kokeillut aloittaa jotain uutta lajia tai palata jonkin vanhan harrastuksen pariin. Aina olen antanut periksi. Viime syksynä aloitin "mummojumpan" (anteeksi ystävät, en tarkoita teitä!) ystävieni kanssa. Siellä jaksoin käydä, koska joku aina kysyi lähdenkö mukaan.

Sitten rakas sai puhuttua minut kanssaan kuntonyrkkeilytunnille. Pistin vastaan, koska tiesin lajin olevan rankka. Lähdin kuitenkin. Tunnin jälkeen olin aivan tohkeissani, vihdoin laji joka oli oikeasti hauskaa. Minun lajini! Ohjaajana nuori nainen, joka oli itse harrastanut kuntonyrkkeilyä, muttei koskaan ohjannut. Aivan uskomaton tsemppari! Tiedän että koukuttumiseni lajiin on pitkälti hänen persoonansa ansiota. Sitä mukaa kuin innostukseni kuntonyrkkeilyä kohtaan kasvoi, lisääntyi myös muu liikunta. Kuntoni on kohentunut tämän kevään aikana huomaamatta. Paino ei ole juurikaan pudonnut. Mutta se ei edes haittaa! Eilen tämä ohjaaja veti viimeisen tuntinsa. Tänään hän vie muuttokuorman Helsinkiin ja aloittaa vapulta työt haasteellisessa tehtävässä. Olen onnellinen hänen puolestaan, mutta onneton omastani. Pelkään, että hän vie liikuntainnostukseni mukanaan. Tyhmää. Eihän se ole mahdollista. Nyt pitää vain luottaa siihen, että itseasiassa se tsemppi ja innostus lähteekin itsestä, eikä kenestäkään ulkopuolisesta. Antaa hänen seuraajalleen mahdollisuus, eikä heittää hanskat kehään. Kiitos B!

Tämä tuli mieleen, kun pohdin vaikeuttani sanoa hyvästit. Oli pakko etsiä se käsiini jostain. Se on tullut itselleni powerpoint-esityksenä, mutta on tekstinä aivan yhtä koskettava. Kiitos että matkustat kanssani!


Elämä on kuin junamatka.

Ihmiset astuvat kyytiin ja pois kyydistä.

On jälleennäkemisen riemun asemia ja surullisten jäähyväisten asemia.

Syntyessämme astumme junaan ja tapaamme omat vanhempamme. Ajattelemme, että he pysyvät luonamme koko matkamme ajan. Useasti totuus on kuitenkin valitettavasti toisenlainen.

He astuvat pois junasta määrätyllä asemalla ja jättävät meidät yksin vaunuumme, ilman heidän seuraansa, turvaansa ja rakkauttaan.

Mutta kyytiin astuu aina uusia ihmisiä. Ihmisiä, jotka tulevat olemaan meille tärkeitä jatkuvan matkamme aikana. He ovat siskojamme ja veljiämme, ystäviämme ja muita ihmisiä, jotka tulevat rakastamaan meitä.

Joillekin junamatka on hauska kokemus. Joillekin matka saattaa olla surullinen lyijynraskaine matkatavaroineen. Jotkut taas ovat aina valmiita auttamaan matkatovereitaan. Jotkut jättävät koti-ikävän jälkeensä...

Toiset taas astuvat junaan ja jäävät pois heti seuraavalla asemalla ja antavat vain harvoille meistä mahdollisuuden tavata heidät.

Joskus olemme yllättyneitä, kun rakastamamme matkatoveri menee istumaan toiseen vaunuun ja jättää meidät yksinään jatkamaan matkaa.

Onneksi kukaan ei pidättele meitä vierailemasta heidän luonaan toisessa vaunussa. Joskus kuitenkaan emme voi mennä istumaan heidän viereensä, koska paikan on vienyt jo joku toinen.

Mutta se ei haittaa, matkanteko on nyt vain sellaista; täynnä unelmia ja yllätyksiä, tapaamisia ja jäähyväisiä, joskus mukavia ja toisinaan ikäviä tapahtumia. Mutta muistakaa...

Paluumatkaa ei ole.

Siispä tehkäämme matkastamme niin miellyttävä kuin mahdollista, teemmehän tämän matkan vain yhden kerran.

Yrittäkäämme ymmärtää matkatovereitamme ja etsiä parhaimmat puolet heistä jokaisesta. Ymmärtäkäämme, että jokaisena matkamme hetkenä voi aina olla joku, joka tarvitsee ymmärrystämme. Me itsekin tarvitsemme tietyssä vaiheessa matkaamme jotakuta, joka ymmärtää meitä.

Matkamme suuri mysteerio on se, että emme tiedä milloin meidän on astuttava junasta pois, emmekä tiedä milloin kukin matkatoveri astuu pois kyydistä. Edes hän, joka istuu aivan vierellämme.

Tulee olemaan kivuliasta sanoa jäähyväiset kaikille rakkaille ihmisille, jotka olemme matkamme aikana tavanneet. Mutta olen myös varma siitä, että joskus saapuessamme Keskusasemalle, tapaamme uudestaan kaikki rakkaimpamme mukanaan enemmän matkatavaroita kuin matkalle lähtiessään. Ehkä olen matkani varrella voinut antaa heille osan.

Hyvät ystävät, tehkäämme matkastamme ikimuistoinen. Huolehtikaamme siitä, että jätämme jälkeemme kauniita muistoja.

Toivotan kaikille minun vaunussani istuville:

OIKEIN HYVÄÄ JUNAMATKAA, NAUTTIKAA MATKANTEOSTA!

4 kommenttia:

pienilintu kirjoitti...

Tsemppiä sinulle!!! ♥ Pystyt kyllä tekemään mitä haluat - usko pois!!!

Nirppanokka kirjoitti...

Tsemppiä! Olet kuitenkin löytänyt oman lajisi, pidä siitä kiinni! :)

Amalia kirjoitti...

Toivottavasti jatkaminen on nyt helppoa, kun olet huomannut sen olevan sinä itse, joka pidät sitä innostusta yllä. Sanoo nimimerkki kekesin vaikka minkä syyn, että ei tarvi lähteä liikkeelle.

vilukissi kirjoitti...

Uskon, että tämän tärkeän ihmisen myötä jaksat ja osaat jatkaa harrastustasi! Hänet tarvittiin sulle matkaseuraksi joksikin aikaa ja opastajaksi. En usko, että hän lähtee pois huonona hetkenä...kyllä kaikki meni niin, että sun jalkasi kantavat nyt jatkaa! Oli hieno runo, kopioin sen itselleni, välillä aivan lukiessani näkökenttä hämärtyi...